John istui tietäjien sytyttämän nuotion ääreen. Hän levitti lampaantaljansa, joka kulki nahkaisen repun alla jännenaruin kiinnitettynä. Repussa, jonka kangas oli jo kulunut ja se oli palvellut monilla matkoilla, sisälsi enemmän kuin vain tavaroita — se kätki mukanaan muistoja ja tarinoita. Vesileilin ja kuivatun lihan lisäksi siellä oli esineitä, jotka olivat Johnille tärkeitä, jokaisella oma tarkoituksensa, ja osa niistä liittyi lammaspaimenen päivittäiseen työhön.
Nuotion liekit loivat varjoja, jotka tanssivat heidän ympärillään. Tietäjät olivat esittäytyneet lyhyesti, kertoneet nimensä ja antaneet pienen vilauksen itsestään. Tunnelmassa oli kuitenkin jotain enemmän; se odotti syvempää avaamista, ikään kuin jokainen olisi tullut nuotion ääreen etsimään jotain enemmän kuin pelkkää lämpöä. Landon, joka oli aiemmin tähyillyt ympärilleen levottomasti, istui nyt hiljaa. Hän kääntyi katsomaan Johnia lämpimillä sinisillä silmillään, joista heijastui kiinnostus ja odotus.
Landonin uteliaisuus oli käsin kosketeltavaa, ja koska hän oli ryhmän puheliain, hän otti luonnollisesti ensimmäisen askeleen syvempään keskusteluun. ”Minä olen Landon, yksi tietäjistä, mutta ei se ole se, mikä määrittää minua,” hän aloitti ja katsahti Johnia. ”Se, mikä todella merkitsee, on se, miten me yhdistämme itsemme muihin ja löydämme merkitystä arjessamme yhteisön voimasta. Kun lähdimme matkaan niin koin vahvasti, että yhdessä mekin olemme enemmän. Landonin ansioista he pääsivät useammin kuin kerran suojaan sateelta, sillä hän oli koputellut talojen ovia lannistumatta. Häntä yksinkertaisesti ilahdutti muiden ihmisten näkeminen sekä heidän kanssaan käydyt, lyhyetkin keskutelutuokiot.
John kuunteli tarkasti, nyökäten pienesti Landonin sanoille. Pavlik puolestaan, joka oli vaitonainen sekä tarkkaavainen, katseli tulen leikkiä mietteliäänä. Hänen voimakkaat kasvonpiirteensä, terävät kuin kallion uurteet, näyttivät entistäkin syvemmiltä valon ja varjojen tanssiessa hänen kasvoillaan. ”Minä olen Pavlik,” hän sanoi hiljaa, melkein kuiskaten, ”ja joskus tuntuu, että kannan koko maailmaa harteillani.” Hän ei jatkanut, mutta sanojen paino jäi ilmaan, ikään kuin Pavlik olisi etsinyt keinoa vapautua raskaasta vastuustaan. Hän oli matkankin aikana huikean fyysisen kunnon ansiosta pelastanut matkakumppaninsa monelta harmilta. Hän oli kirjaimellisesti raahannut matkakumppaneitaan pois juoksuhiekasta ja rankkasateiden aiheuttamista mutavyöryistä.
Kamau istui kannolla, kädet kevyesti sylissä ja kasvot lempeän rauhallisina. ”Keskellä kiireen ja vastuun, minulle rauha löytyy hiljaisuudesta,” hän sanoi, katsoen vuorotellen kumpaakin miestä ennen kuin käänsi katseensa Johniin. Kamau puhui harvoin, mutta hänen sanansa olivat painavia, kuin virran rauhoittava kohina keskellä myrskyä. ”Hiljaisuus on minulle kuin metsän syli, paikka, jossa voin olla kokonainen.” John tiesi, ettei Kamau tulisi kertomaan omista vahvuuksistaan yhtä auliisti kuin kaksi edellistä. Hän hörppäsi lämmintä teetä itse kovertamastaan, puisesta mukistaan ja hymyili pienesti ja aisti jokaisen tietäjän sanoman painon.
He olivat tulleet matkan päästä ja toivat mukanaan kukin oman taakkansa, etsien tähden alta vastauksia, jotka voisivat tuoda heille rauhan ja tarkoituksen, sillä jokainen tietäjistä tunsi saman tunteen, jotakin tuntui heidän elämästään puuttuvan. John ei puhunut heti, vaan antoi hetken kehittyä kaikessa rauhassa. Liekit loivat lämpöään ja kipinät kipusivat kohti öistä ja kovin tummansinistä taivasta.
”Meidän jokaisen tie on erilainen,” John sanoi lopulta, hiljaisella äänellä, joka kantoi mukanaan metsän ja niittyjen viisautta. ”Mutta totuus on, että jokainen askel, jokainen ajatus ja jokainen tunne, mitä koemme, on osa suurempaa kokonaisuutta. Se, mikä meidät todella yhdistää, on halu löytää tasapaino itsessämme ja ympäristössämme.”
Tietäjien katseet kääntyivät Johniin, ja heidän silmissään näkyi ymmärrys ja kaipaus. He olivat tunsivat löytäneensä enemmän kuin osasivat etsiä — paikan, jossa pystyi jakamaan itsestään asioita joita eivät ennen olleet sanoittaneet, ilman pelkoa tai huolta hyökkäyksestä sekä myös kantaamaan toistensa tarinoita. Jokainen tietäjistä toivoi että heidän pelkonsa haihtuisivat kuin kipinät nuotiosta, kipinät jotka nousivat taivaalle ja sulautuivat tähtien valoon.
