Itselleni yksi varmimmista tavoista saada itseni pysähtymään ja miettimään elämän hienoutta, on mennä läheisen ihmisen haudalle. Silloin elämän murheet saavat aina oikeanlaiset mittasuhteet. Hiljainen hautausmaa, puiden humina ja ajatus siitä, millaista elämä on kun kaikki pysähtyy, saa minut ainakin rauhoittumaan.
Olen toiminut myös hautausurakoitsijan tehtävissä. En ole tehnyt sitä paljoa mutta kuitenkin useita henkilöitä olen pukenut viimeiselle matkalle. Joukossa on ollut niin nuoria kuin vanhojakin. Vainajan hiusten kampaus, paidan pukeminen ja ruusun laittaminen rinnan päälle, ovat olleet aina syvästi vaikuttavia asioita. Joka kerta sitä pysähtyi miettimään elämän mysteerejä. Omat turhat vaivat, kolotukset ja kasvukivut jäivät taka-alalle. Joskus omaisiakin oli paikalla. Oli tärkeää pystyä tekemään tilanteesta mahdollisimman turvallinen ja lämmin. Aihetta surun lisäämiseen ei ollut, sitä poikkeuksetta oli jo muutenkin tarpeeksi.
Eläkäämme elämäämme läheistemme kanssa siten ettei heidän haudalla seisomisen aikana tarvitse miettiä että liian paljon jäi sanomatta. Sanokaamme asiamme silloin kun se on mahdollista. On varmasti myös paljon asioita joita ei kannatakaan sanoa. Asioita joiden sanominen haudalla seistessämme harmittaisi.
Samalla lailla kehotan kohtaamaan myös muita ihmisiä. On turha purkaa pahaa oloa tuntemattomiin ihmisiin. Ilon, onnen ja toivon tuominen muidenkin ihmisten elämään kun on vain loppupelissä paljon palkitsevampaa kuin surun, vihan ja epätoivon jakaminen.
Älkäämme siis kiirehtikö elämässämme materian perään jolloin unohdamme elämän tärkeimmät asiat. Aivomme väsyvät jatkuvasta kiireestä ja mielemme muuttuu kireäksi. Emme siis saa ihmisiä tai itseämme onnelliseksi tavaroilla, vaan sanoilla ja teoilla joita on hyvä muistella. Ne sanat ja teot antavat meille varmasti enemmän voimaa ja kantavat meitä tiellämme varmemmin kuin yksikään tavara jonka matkan varrella hankimme.