Jos jollekin on jäänyt sellainen kuva ettenkö olisi innoissani rankoista harjoituksista, niin oikaisen sen heti vääräksi. Olen entinen 400 metrin juoksija ja tiedän todella miltä rankka harjoittelu maistuu. Onnistuneen, kovan treenin jälkeistä tunnetta ei voi sanoin kuvailla. Mutta entisenä ja 13 kertaa leikkauksissa käyneenä 400 metrin juoksijana tiedän mitä liian rankka ja jatkuva treenaaminen voi aiheuttaa. Endorfiinipiikit vaihtuvatkin kipupiikeiksi, eikä kohta ole mahdollisuutta enää päästä kovan harjoituksen jälkeiseen olotilaan.
Siksi kirjoittelenkin täällä aina varoituksen sanoja liian kovaa harjoittelua ja harrastamista kohtaan. ”No Pain, No Gain” on totta mutta silti kenenkään ei pidä luulla että se olisi noin yksinkertaista. Paitsi jos lajina on masokismi. Oikein mitoitettuna kovat harjoitukset ovat harjoittelun suola ja sokeri mutta liiallisuus kuntoosi nähden tekee siitä etikkaa.
Loukkuja on kaksi. Loukku yksi.Jos teet liian kovia harjoituksia liian usein, et palaudu. Loukku kaksi. Jos teet liian kovia harjoituksia kuntoosi ja tekniikkaasi nähden, se on välittömästi vaarallista.
Itselläni hienoimmat muistoni urheilusta on noista järkyttävän kovista harjoituksista. Kivun ja oksentelun jälkeen oli aivan huikea, euforinen olo. Monesti käy niin että muisti valikoi mielyttävimmät tai raskaimmat muistomme sellaisiksi joita muistelee tehneensä koko ajan. Valmennuksessa se voi johtaa katasrofiin nimeltä ”kyllä silloin joskus”. Kymmenen kertaa raput ylös muuttuukin muistissamme kolmen tunnin porras treeniksi. Ja on myös muistettava että jatkuva ylikovaa treenaaminen turruttaa myös aivot, etkä enää koe noita ”Yes” olotiloja, vaan niistä on tullut sinulle arkipäivää.
Elämänkoulu, opiskelu ja itsetutkiskelu ovat itselläni johtaneet valmennuksen filosofiaa enemmän siihen suuntaan että kovaa pitää kyllä treenata, kovaa saa myös kuntoilla mutta aivojen olisi hyvä pysyä useimmiten mukana ja vain harvoin narikassa.
Nautiskelkaa siis myös kovista treeneistä, kohtuudella.