Käsialani on kauhea. Välillä en itsekään saa selvää siitä mitä käsin olen kirjoittanut. Tietokoneella kirjoittaessani tilanne helpottuu hieman, vaikka täysin sekään ei korjaa tilannetta. Siksi tunsinkin suurta jännitystä, kun japanilainen vaihto-opettaja vieraamme halusi neuvoa minulle kalligrafian saloja.

Valmistelut eivät vieneet juuri lainkaan aikaa. Tarvitsin riisipaperia, paksun siveltimen ja mustetta. Seuraavaksi katsoin mallia sanasta, jonka halusin kirjoittaa. Ohjeet olivat hyvin selkeät. Kasta sivellin musteessa. Töpöttele sivellin sopivan muotoiseksi. Pidä sivellin pystysuorassa paperiin nähden ja tee viivoja säätäen painalluksen voimaa.

Kaikki kuulosti yksinkertaiselta ja homma lähtikin mallikkaasti liikkeelle. Ensimmäiset vedot riisipaperille ja niinhän siinä kävi, että musta viiva siitä syntyi. Lisää mustia viivoja. Tämäkään kirjoitustapa ei korjannut ongelmaa siitä, etten itse saa selvää mitä kirjoitan. Mutta selkeästi nautin enemmän työni jäljestä.

Yhden sanan kirjoittamisen jälkeen tuntui kuin olisin tehnyt jotain merkittävää. Se ei ollut vain sana, vaan se tuntui kuin olisin maalannut taulun. Kirjoittamisen haasteellisuus sai minut miettimään sitä, että kuinka paljon turhia sanoja kirjoitetaan. Sellaisia, joilla ei ole lainkaan merkitystä tai jopa sellaisia, jotka tuottavat lukijalle vain pahan olon. Vähentäisikö kirjoittamisen haasteellisuus tuota ilmiötä.

Joka tapauksessa alla on valmis tuotos. Pidin sen tekemisestä. Voisin harkita tätä harrastukseksi. Käyttäessäni sivellintä jouduin keskittymään ja säätelemään voimaani, jotta mustat viivat yhtyisivät riisipaperilla kauniiseen muotoon. Sanan kirjoittamisella oli rauhoittava vaikutus. Jouduin pysähtymään hetkeksi. Ja mikä parasta, näin heti oman kädenjäljen.

Share