Tarina Dionysioksesta ja Damokleesta on yksi minun suosikeistani mytologisessa, opettavaisesta kerronnassa. Tarina jouhen varassa roikkuvasta miekasta kuvaa vallassa olevien ihmisten turvattomuutta ja siitä kuinka nopeasti valta voi kadota. Itse näen siinä yhtäläisyyksiä nykypäivän valtaa pitäviin sekä myös urheilijoihin. On mielestäni hyvä pysähtyä miettimään millaisen paineen alla johtotehtävissä olevat ihmiset työskentelevät. Se ei ole helppoa. Toisaalta on myös oikeutettua kun saa kohdistaa miekan terävää kärkeä heitä kohti. Vallassa olevilla on kuitenkin valmiiksi rakennetut suojaverkot turvaamassa miekan putoamiselta. Siirtyminen työpaikasta toiseen on helpompaa kun, olet valtasi avulla on saanut rakennettua suhdeverkoston kuntoon. Eli todellista uhkaa ei ole. Eräskin Nokian johtaja, sai tehdä mitä huvitti, itse siitä kumminkaan kärsimättä. Mutta entäs nykyajan urheilijat.
Urheilija asettaa itsensä koko ajan alttiiksi miekalle. Ja sitä käytetään surutta. Urheilijan ongelmana ei ole vain pään päällä oleva miekka. Niitä satelee myös läheltä ja kaukaa aivan ventovierailta ihmisiltä. Hevosenjouhi kestää kyllä silloin kun urheilija onnistuu suorituksissaan. Tuntuu siltä että miekka on poistunut ja urheilija voi keskittyä oman itsensä kehittämiseen. Ystäviä, apulaisia ja palvelijoita pyörii ympärillä ja selkään taputtajista ei ole puutetta
Mutta. Entäs kun suoritus ei olekaan sellainen että se johtaa voittoon tai ennätykseen. Silloin unohtuu se tosiasia että voittajia on yleensä vain yksi ja ilman häviäjiä ei olisi voittajia. Myös jatkuva ennätysten rikkominen johtaisi absurdiin tilanteeseen. Ymmärrätte varmaan millaisia lajien maailmanennätykset olisivat jos jokainen pystyisi parantamaan jatkuvasti ennätyksiä.
Kun pysähdytään miettimään jokaisen omaa työtä ja sitä miltä tuntuisi kun lukemattomat silmäparit seuraisivat ja arvioisivat työsuorituksiamme päivittäin, saamme pienen käsityksen siitä, millaista on olla urheilija. Ilman muuta se on oltavakin pelin henki, mutta valitettavan usein urheilijalla ei ole sitä yhtä vahvaa suojaverkkoa kuin vallassa olevilla vaan hänen on kovetettava kallonsa kestämään miekan tipahtaminen.
Itse kuitenkin toivoisin inhimillisempää otetta. Se millaisilla miekoilla lajia seuraavat, lajia valmentavat tai lajista kirjoittavat pommittavat varmasti kaikkensa yrittänyttä urheilijaa, ylittää välillä hyvän maun rajat. Saatikka sitten vielä ne ihmiset jotka eivät lajista ymmärrä yhtään mitään.
Sorrun miekkojen heittelyyn itsekin. Omat turhaumat on helposti siirrettävissä muihin. Ajatus siitä että olisin itse pystynyt parempaan tai miksi se noin teki, käyvät välillä myös omassa mielessä. Mutta välittömästi tuollaisen ajatuksen jälkeen, muistan millaista oli itse urheilla. Kritiikki oli ja on toki hyväksikin. Kun sen osaa antaa opettavaisesti. Opettaminen on eri asia kuin viisastelu. On helppoa viisastella jälkikäteen, yhtä helppoa kuin haukkua tai jopa vihata.
Toivon siis kolmea asiaa. Ensimmäiseksi, yritä kehittää viisasteluasi opettavaiseen suuntaan. Toiseksi sinun tulee ymmärtää aloittaessasi kilpaurheilun että miekkoja pääsi päällä tulee olemaan, joten huolehdi että sinulla on turvaverkko. Viimeiseksi toivon, että ne ihmiset joilla on tarve purkaa omaa pahaa oloaan epäonnistunutta tai joskus jopa menestynyttä urheilijaa kohtaan miettisivät tarkasti keinon millä sen tekevät. Urheiluun kuuluvat suuret tunteet. Pettymys saa näkyä. Pidetään kuitenkin me jotka emme suoritusta tee, tunteiden näyttö kohtuuden rajoissa. Eikö niin. Urheilu on riittävän vaativaa jo pelkästään Damokleen miekan roikkuessa, miekkoja ei tarvitse enää lisätä.
