Juuri niitetyn ruohon tuoksu ja lähes peilityynenä virtaava Pielisjoki antautuvat aisteilleni solmiessani tuliterien Asicsien nauhoja. Haluan juosta, haluan saavuttaa sen euforisen olon jossa jalkani työskentelevät rytmikkäästi askeltaen, polkuja niellen. Lantioni tunne on voimakas ja kuitenkin niin rento. Vaikka painaudunkin kuumaa asvalttia vasten en edes huomaa sitä, se on vain kevyt, rento hipaisu. Yhtä kevyt kuin hengitykseni ja yhtä rento kuin käteni heilahdus hätistellessäni korvaani näykkivää paarmaa. Voin vaihdella rytmiä haluamallani tavalla, välillä nopeasti askeltaen ja välillä rauhallisesti nauttien jokaisesta työnnöstä eteenpäin.
Kuusenlehvät tervehtivät tummanvihreinä astuessani portista ulos. Lämmin, apilalle tuoksuva henkäys antaa tarvittavan sysäyksen ja samalla kuulen kuin lähtölaukauksena palokärjen rytmikkään koputuksen. Juokse. Ensimmäinen askel ja tuttu vihlaisu jo kolmesti operoidusta akillesjänteestä. Ei edes kummin neulomien villasukkien lämpö auttaneet jänteeseeni. Se on paksuuntunut ja turvonnut. Haluan juosta, rakastan sitä. Tiedän etten tule juoksemaan yhtä kovaa kuin joskus aikaisemmin. Mutta tiedän että voisin kokea sen tunteen, sen mielentyhjentävän olon kun saisin vain juosta säännöllisesti. Olen venytellyt, huolehtinut lihastasapainosta, kokeillut eri juoksutekniikoita, mutta mikään ei ole auttanut.
Saavuttaakseni tuon tuon onnentunteen, olen ollut valmis tekemään mitä vain. Niinkuin elämässä yleensäkin sinun tulee nähdä vaivaa onnesi eteen. Harvoin se tulee eteesi yhtäkkiä. En kuvitellut että enkelit liihoittelisivat pääni ympärillä ja heittelisivät taikapölyä jalkojeni alle. Toivoin kuitenkin että pitkään jatkunut huolellinen kuntoutus ja venyttely olisivat mahdollistaneet juoksemisen. Kuitenkin nyt olen valinnan edessä. Jatkanko kipeällä jalalla juoksemista vai hankinko jonkun muun harrastuksen.
Entäpä aloittaisin pyöräilyn. Saisinko sen tunteen joskus takaisin jonka sain juoksemalla. Jos polkisin pyörääni niin että kumi savuaa ja ketjut huutavat armoa. Vai pitäisikö sitä polkea rauhallisesti nauttien jokaisesta polkaisusta. En tiedä. Enkä tiedä uskallanko kokeilla.
Sen tiedän kuitenkin että Pielisjoki jatkaa rauhallisena virtana kohti Pyhäselkää, ruoho tuoksuu niitettynä edelleen nautinnolliselta ja palokärki jatkaa pesän rakentamista. En seuraa Descartesin jalanjälkiä. ”Ajattelen, siis olen” ei tuo nykypäivänä onnea. Mitä enemmän ajattelen, sen pahemmalta tuntuu. ”Tunnen, siis olen” olkoon mottoni. Ja siinä samassa muistan tunteen joka tuli silloin kun juoksu kulki. Olen onnellinen.
